On tummia ja kirkkaita raitoja

Keväinen vehreys ympäröi avaran kuistin, jossa istuskelen kahvilla kirjailija Kirsti Mannisen ja hänen miehensä Sepon seurassa. Idyllin katkaisee puhelu, joka sisältää murheellisen viestin. Ystävä ei ole jaksanut enää kantaa masennustaan. Kirkkauden lävistää tumma kiila. Sepon käsi sivelee Kirstin niskaa, lohtu on lähellä. Olemme keskellä elämän oppituntia.

Jatkuva synkistely ei kuulu Kirsti Mannisen elämänfilosofiaan. Hän tietää, että elämässä on tummia ja kirkkaita raitoja kuin räsymatossa. ”Luoja hullust’ huolen pitää, varokoon vaan viisaammat”, hän kertoo mottonsa hymysuin.

– Jos ihminen on vilpitön, kyllä Jumala pitää hänestä huolta. Laskelmoivan ihmisen elämä on paljon vaikeampaa. On ihmisen suuruudenhulluutta kuvitella, että elämää voi hallita.

Avarampaa suhdetta lapsiin ja nuoriin

Sanan Suvipäivät Mäntsälässä ovat luonteva foorumi kirjailijan ajatuksille.

– Annan mielelläni panokseni tähän tapahtumaan, Kirsti Manninen kertoo.

Kansan Raamattuseuran julistajien Päivi Niemen ja Eliina Heinosen sekä ohjaaja Seija-Liisa Peltorannan kanssa pidettyjen palaverien tuloksena syntyi näytelmä Kulje kanssani. Siinä Kirsti Mannisen kirjoittamia kuvaelmia seuraavat Päivi Niemen ja Eliina Heinosen puheenvuorot.

Lähtökohtana on Raamatun kertomus laupiaasta samarialaisesta. Kysymys on kertomuksen siirtämisestä nykyaikaan. Keitä ovat nykyajan farisealaiset ja samarialaiset?

Ensimmäinen kuvaelma esittää aikuisten suhtautumista lapsiin.

– Lapsiin suhtaudutaan nykyisin aika tylysti. Lapsiperheet saavat usein osakseen paheksuvia tuhahduksia ja kylmiä katseita. Monien mielestä lasten pitäisi pysyä omissa mestoissaan.

Viiden lapsen äitinä ja pian seitsemän lapsen isoäitinä Kirsti Manninen sanoo kehittyneensä herkästi näkemään, missä apua tarvitaan.

– Vanhemmille voi sanoa, ettei haittaa vaikka vauva huutaa, voi palauttaa omille teille karanneen villikon vanhempiensa huomaan tai auttaa lastenvaunujen nostamisessa bussiin. Kysymys on pienistä asioista.

Kirsti Manniselle itselleen oli iso asia päästä lapsena kirkkoon isoäidin ja mummon kanssa.

– Jos saarnaa ei ymmärtänyt, kirkossa oli mielenkiintoista katseltavaa. Se oli rauhoittavaa.  Kirkossa oli aina pyhä läsnä. Kun lapsena kirkko käy tutuksi, ei sen kynnys myöhemminkään ole liian korkea.

Kovin suurta ymmärrystä osakseen eivät saa myöskään nurkissa notkuvat, vähän rähisevät ja omaa kieltään puhuvat nuoret. Miten heidät otettaisiin mukaan?

– Torjunnan sijasta olisi rakentavampaa avartaa suhdetta nuorisoon.

Kolmannen kuvaelman teemana on sivullisuus ja syrjäytyneisyys. Tämän kuvaelman yhteydessä esiintyy kehitysvammaisten musiikkiryhmä Musakamut Karjaalta.

– Tarkoitus on kertoa, että erilaisuus ei tee ihmisistä arvottomia. Eri tavoin vammaisilla on myös annettavaa. Ihmiset pelkäävät auttaa vammaisia, mutta heiltä voi reilusti kysyä, mitä apua he tarvitsevat.

Kyky sovitella on arvokas taito

Neljäs kuvaelma pohtii vanhuutta, yksinäisyyttä ja murhetta.

– Murhetta on vaikea kohdata. Moni pulputtaa surevalle omia asioitaan sen sijaan, että keskittyisi myötäelämiseen. Usein paras apu ahdingossa olevalle on konkreettinen auttaminen tai kuunteleminen. Esimerkiksi kuoleman kohdannut perhe on usein sokissa. On hyvä jos joku käy kaupassa ja laittaa ruokaa, ylipäänsä varmistaa, että sureva saa apua tarvitessaan.

Avioeroprosessiin liittyy osittain luonnollistakin vihaa.

– Vierellä kulkijan ei kannata lietsoa vihaa vaan pikemminkin tyynnytellä: ’Törkeästi tehty tai sanottu, mutta se ei johdu sinusta’.

Hirveän monet asiat johtuvat väärinkäsityksistä ja saavat ihmiset reagoimaan raivoissaan ja pettyneinä. Vaikka totuus olisi rankkakin, se helpottaa enemmän kuin epämääräinen ahdistus.

Kyky sovitella ja laukaista kiperiä tilanteita on arvokas sosiaalinen taito.

– Epäsovun lietsojia on valtavasti. Jokainen yhdistys tarvitsisi sovittelijoita, ettei niin paljon kompasteltaisi lillukanvarsiin.

Pienistä tuikuista elämän valo

Ihmiset kipuilevat monenlaisten epäilysten kourissa. He epäilevät kykyjään ja selviämistään.

– Lähimmäinen voi vahvistaa toisten itseluottamusta vakuuttamalla, että elämä kantaa ja voimme saavuttaa tärkeinä pitämiämme asioita.

Ei ole helppoa auttaa masennukseen sairastunutta. Taustalla saattaa olla elimellisten syiden lisäksi monenlaista vuosikausia kertynyttä painolastia.

– Sen purkamiseen voidaan päästä ja lohduttaa, että kaikkiin asioihin löytyy ratkaisu ja apua. Voimme auttaa huomaamaan, että aurinko paistaa, omenankukat ovat nupulla. Kaikki valo ja pienet asiat ovat Jumalan luomaa. Luonto on keskeinen valon, ilon ja voiman lähde. Jollekin tuottaa iloa musiikki, toiselle värit, kolmannelle ruoanlaitto. ’Onnellisimpia ovat ne, jotka pienistä tuikuista saavat elämänsä valon.’

Kirsti Manninen on huomannut, että usein ihminen käpertyy murheeseensa, ulkopuolisuuden tunteeseen ja yksinäisyyteen. Tässä tilanteessa auttaa, jos hakeutuu toisten pariin ymmärtämään ja rakastamaan muita.

– On paljon tilaisuuksia heittäytyä laupiaaksi samarialaiseksi. Silloin oma tarpeettomuuden tunne katoaa ja voi olla oikeasti avuksi jollekin. Aina voi rukoilla kykyä rakastaa ihmisiä pyyteettömästi.

– Tärkein elämänopetus on se, ettei kukaan ole täydellinen eikä ole tarkoituskaan. Meillä on oikeus tulla rakastetuiksi epätäydellisinäkin. Anteeksiantamusta joutuu työstämään elämässään, jos ei sitä osaa.

-----

Kirsti Manninen

• syntynyt 22.10.1952 Seinäjoella
  
• kirjailija, käsikirjoittaja ja tutkija
  
• väitteli filosofian tohtoriksi 1987
  
• toiminut vuodesta 1983 kotimaisen kirjallisuuden dosenttina Helsingin yliopistossa
  
• kirjoittanut romaaneja, lastenkirjoja, tietokirjoja ja tv-käsikirjoituksia, muun muassa Kotikatua ja Hovimäkeä
  
• kirjoittanut lukuisia kirjoja nimimerkillä Enni Mustonen
  

Teksti: Riitta Huotari

Kuva: Jani Laukkanen

-----

Näin kohtaat ihmisen

Parhaat kohtaamisen ohjeet löytyvät Kirsti Mannisen mukaan Fransiskus Assisilaisen rukouksesta.

Jumalani, tee minusta rauhasi välikappale,

niin että sinne, missä on vihaa, toisin rakkauden,

missä loukkausta, toisin anteeksiannon

missä epäsopua, loisin yksimielisyyden,

missä erehdystä, osoittaisin totuuden,

missä epäilystä, auttaisin uskoon

missä epätoivoa, nostaisin luottamuksen,

missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,

missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen,

niin että oi Mestari,

en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta

kuin lohduttaa muita,

hakea ymmärrys kuin ymmärtää toisia,

pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,

sillä antaessaan saa,

kadottaessaan löytää,

unohtaessaan saa anteeksi,

kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.