Ei tänä yönä

Pitkällä ajomatkalla Helsingistä Vaasaan ja takaisin sama biisi tunkee radiosta korviin tunnin välein. Paluumatkalla lapset kiljuvat jo ensi sävelistä: ”Eeei taas, toinen kanava!” Ja Radio Energy vaihtuu muuhun. Sillä Jenni Vartiaisen rukous jää kumisemaan selkärankaan ja vetää mielen apeaksi: ”Mä en haluu kuolla tänä yönä-ää…”

En minäkään, en tänään enkä tänä yönä. En juuri nyt, kun elämä maistuu hyvältä. En tosin silloinkaan, kun se tuntuu pahalta ja raastaa sydämen rikki. Silloinkin haluaisin nähdä sen seuraavan päivän, joka voi olla toivoa täynnä.

”Olen kesken, en siis lainkaan valmis täältä poistumaan”, Vartiainen anelee.

Moni silti poistuu. Muistan ystävättäreni, joka ehti olla kuukauden naimisissa ja hirvittävän onnellinen. Eräänä aamuna työmatkalla auto vain törmäsi toiseen, ja hän oli poissa. Voiko epäoikeudenmukaisempaa olla?

”Herran armoa on, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan”, nyyhkii muinainen Valitusvirsien kirjoittaja Pyhän maan hävityksen keskellä (Valit. 3:22).

Maailmankaikkeuden Luoja ylläpitää maailmaansa ja pientä ihmisparkaa sen pyörteissä ja kurimuksissa se mukaan kuin tahtoo. Hän jakaa sekä aurinkoisia päiviä että sadetta niin hyville kuin pahoille.

Oletko tullut ajatelleeksi, miten vaikeaa on hallita lähes seitsemän miljardin ihmiselämän kokonaisuutta? Mikä on yhden ihmisen tekemisten tai kuoleman kerrannaisvaikutus? Äiti leväyttää keittiöpyyhkeen auki Suomessa, ja Meksikonlahdella nousee pyörremyrsky. Onko toisen lähtö jonkun toisen onni joskus jossain?

”Armahda minua, säästä henkeni, niin lupaan elää paremmin”, rukoilee jäihin pudonnut mies kansan suussa kulkevassa tarinassa. Niin mies pelastuu jäistä. Pian lupaus kuitenkin unohtuu, ja mies elää huonoa elämää. Kunnes putoaa taas jäihin: ”Armahda minua…” Tällä kertaa hän hukkuu.

”Lupaan lukee Raamattuu ja raitistun. Jos saan aikaa, se varmasti onnistuu”, Jenni Vartiainen tinkii.

Vihollisten piinaamalla psalminkirjoittajalla on hurjempi ote: ”Ole sinä, Herra minulle armollinen, nosta minut jalkeille, niin minä annan heille, mitä he ovat ansainneet” (Ps. 41:11).

Alempi on aina anonut armoa ylemmältään, heikompi vahvemmaltaan, siltä joka on voinut säästää toimeentulon tai hengen. Alemman kuuluu tarjota lunnaita ja hyvitystä tai ainakin oltava tarpeeksi säälittävä. Miksi armahtaa, jos siitä ei hyödy edes hyvän omantunnon vertaa?

Mutta mitä voisit tarjota Jumalalle hyvitykseksi siitä, että tänään pääset autolla turvallisesti töistä kotiin etkä yöllä kuole sydänkohtaukseen? Kaikki mikä on sinun, on jo hänen.

”Mä teen mun parhaani, et oisin hyvä ihminen”, Jenni Vartiainen lupaa. Riittääkö se?

Ainakin Vartiainen on tajunnut pointin: en ole hyvä ihminen, joten itse asiassa ansaitsisin kuolla jo tänä yönä. Muistapa vaan, miten maa nielaisi joukon juutalaisia erämaassa, kun nämä kapinoivat Jumalaa vastaan (4 Moos. 16.21–32).

”Hyvä ihminen” on suhteellinen käsite. Sosiaalipoliittisessa mielessä hyvä ihminen käy töissä, maksaa laskunsa, kouluttaa lapsensa hyvin, ei aiheuta häiriöitä eikä turhia kuluja yhteiskunnalle. Trendikkäästi hyvä taas välittää luonnosta ja ihmisistä eikä kuluta liikaa. Suomalaisessa selkärangassa hiertää tietoisuus siitä, että hyvän ihmisen pitäisi olla raitis ja puolisolleen uskollinen ja sinkkuna kohtuusiveä, mutta kun kaikkeen ei pysty…

Jumalan silmissä meillä menee vielä huonommin. Täydellisen puhtaassa jumalallisessa valossa meidän puhtoisuutemme on kuin kärpäsen kakka valkoisella seinällä. Jos muiden silmissä näytämme hyviltä ja itsestäkin siltä vähän tuntuu, huomaamme silti, että jokin viikunanlehti erottaa meidät Jumalasta. Hänen valoonsa emme voi katsoa suoraan, väistämättä.

”Kuin äiti, joka ottaa itkevän lapsen syliin, silittää hänen päätään, puristaa rintaansa vasten, lohduttaa ja antaa kaiken anteeksi. Äidin sylissä pahat sanat väistyvät, laiminlyönnit unohtuvat ja väärät teot saadaan anteeksi”, piispa Eero Huovinen kuvaa armoa (Avoin taivas, WSOY 2008).

Se valahtaa yllättäen ihmisen sydämeen hetkellä, jolloin näkee välähdyksen totuutta omasta itsestään: En ole sitä, mitä haluaisin olla, en sitä, mitä muut luulevat minun olevan. En rakasta niin kuin pitäisi rakastaa, en Jumalaa, en ihmistä en itseänikään. Armahda minua!

Ja sillä hetkellä ymmärtää, miksi Jumala tuli ihmiseksi, miksi Jeesus kuoli, miksi minun ei tarvitse tarjota Jumalalle hyvitystä, ei luvata olla parempi ihminen. Riittää vain pyyntö: Armahda minua!

”Tiedän, että kuulet tämän, pyyntöni mun rukouksen”, Jenni Vartiainenkin laulaa.

Autoni pääsee perille Vaasasta Helsinkiin, mutta en tiedä seuraavan aamun työmatkasta, enkä edelleenkään halua kuolla tänä yönä.

Mutta jos, niin armo on silta sinne jonnekin tuonoloiseen, jossa elämän seikkailu jatkuu.